Mari on saanut lapset vihdoin nukahtamaan ja menee lataamaan vielä koneellisen pyykkiä, jotta saa ne aamulla ennen töihin lähtöään ripustettua kuivumaan. Monenlaista muistamista ja tekemistä pyörii mielessä ja kun Mari vihdoin pääsee painamaan pään tyynyyn välähtää mieleen äidin iltapäiväinen soitto.
Äiti oli soittanut juuri kun Mari oli kaupan kassalla, eikä pystynyt vastamaan. Mari oli ajatellut soittaa heti kotimatkalla takaisin, mutta tuo matka olikin mennyt vanhimman pojan harrastuskuskauksia puhelimitse sopiessa ja äidille soittaminen oli täysin unohtunut.
”Voi ei, miten saatoinkin taas unohtaa soittaa takaisin”, Mari suree. ”Äidillä on huomisaamusta se lääkäri. Pitää soittaa ruokatunnilla hänelle ja kysyä, mitä siellä kuului.”
Mari herää kellon soidessa puoli seitsemältä ja hoitaa aamutoimet pyykin ripustamisineen ja huolehtii lapset kouluun. Aamupäivä menee töissä nopeasti paria tulipaloa sammutellessa. Lounaalle vihdoin ehtiessään Mari muistaa äidin ja soittaa tälle kävellessään läheiseen lounaspaikkaan. Äiti on käynyt aamulla lääkärissä ja kertoo käynnin kuulumiset. Mari on helpottunut, että äidin tilanteessa ei ole tapahtunut olennaista muutosta ainakaan huonompaan suuntaan. Hänellä on ollut huoli äidin voinnista jo pidempään ja aina uusien labrojen jälkeen hän on jännittänyt niiden tuloksia.
Äiti kertoo tavanneensa lääkärireissullaan yhden lapsuudenystävänsä, jonka kanssa oli ehtinyt lääkäriä odotellessa keskustella pidempäänkin. Äiti kertoilee puhelimessa kuulemiaan juttuja Marille Jossain kohtaa Mari huomaa katsoa kelloa, joka näyttää, että puhelu on kestänyt jo aika kauan ja jos hän meinaa ehtiä syömäänkin, niin puhelu on pakko lopettaa.
Tuntuu pahalta vähän väkisin keskeyttää toisen kertomus. Äidillä on selkeästi nykyään liian vähän keskusteluseuraa ja tämä on itsekin todennut olevansa välillä vähän yksinäinen. Mari haluaisi niin ehtiä useammin ja ilman kiirettä käymään äidin luona, mutta työn ja lasten harrastuskuskaamisten täyttämä arki tuntuu vain olevan sellaista, että päivät ja viikot valuvat käsistä. Äiti kyllä aidosti ymmärtää sen, että Mari ei kykene edes ihan joka viikko käymään luonaan, mutta ei se Marin olo yhtään paranna. ”Voi kun äiti löytäisi jonkin harrastuksen tai muun väylän päästää seurustelemaan enemmän ihmisten kanssa”, Mari jälleen pohtii lounasta suuhun lappaessaan.
Mari istuu autossa jäähallin parkkipaikalla ja odottelee poikaansa harjoituksista. Hän surffailee aikansakuluksi kännykällä ja löytää mainoksen uudenlaisesta palvelusta, joka yhdistää sosiaalisen kanssakäymisen ja liikkumisen. Palvelu vaikuttaa kiinnostavalta ja Mari lukee siitä enemmän.
Voisiko tämä olla sellainen juttu, joka saisi äidin paitsi liikkumaan säännöllisemmin, niin myös saamaan henkiselle puolelle virkistystä yhteisöllisen ryhmän kautta? Äiti on edelleen ihan hyväkuntoinen liikkumaan, mutta talvella alkanut sairastelu on vähentänyt hänen ulkoilemistaan ja aiemmin tekemiään kävelylenkkejä, vaikka niistä nimenomaan olisi lääkärinkin mukaan hyötyä.
Mari tutustuu erilaisiin tarjolla oleviin ryhmiin ja päättää antaa äidilleen synttärilahjaksi ryhmäosallistumisen. ”Josko äiti innostuisi tästä. Hänet tuntien tämä voisi innostaa äitiä kovinkin.”